Eurooppalaisista ensimmäisinä espanjalaiset perustivat siirtokuntiaan Pohjois-Amerikan mantereen lounais- ja kaakkoisosiin jo 1500- luvulla. Heidän perässään seurasivat britit ja ranskalaiset 1600- luvulla, ja he ottivat alueita omiin nimiinsä pohjoisempana. Heitä seurasivat sitten hollantilaiset ja jopa ruotsalaiset. Ensimmäisten siirtokuntien asukkaat olivat siis seikkailijoita, mutta myös rangaistusvankeja karkoitettuna toiseen maahan ja uskonnollisen vakaumuksensa takia vainottuja. Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön ensikosketus siirtolaisiin siis tuskin oli kovin miellyttävä.
Eurooppalaiset omaksuivat alkuperäiskansoilta metsästykseen ja maatalouteen liittyviä taitoja ja saivat heiltä kasveja joita ryhtyivät viljelemään. Siirtolaiset eivät kuitenkaan ymmärtäneet paikallisten tapoja, kuten luonnon pyhänä pitämistä tai suullisen lupauksen sitovuutta. Heidän käsityksensä maanomistuksesta erosivat kovin toisistaan, ja eurooppalaiset huijasivatkin alkuperäiskansoja maakaupoissa ja pikku hiljaa painostivat heitä pois asuinalueiltaan vaihtamalla maata turhuuksiin. Pohjois-Amerikan itärannikon alkuperäiskansat menettivät 1700- lukuun mennessä asuinalueensa ja tilalle nousi brittisiirtokuntia. Näiden siirtokuntien itsenäistyessä 1776 alkuperäiskansojen asema huononi entisestään, sillä Yhdysvallat laajensivat alueitaan yhä edemmäs villiin länteen ja 1860- ja 1870- luvuilla valkoisten alkuperäisväestöön kohdistama väkivalta muuttui kansanmurhaksi. 1880- luvulla jäljelle jääneet alkuperäisväestön jäsenet siirrettiin reservaatteihin. Reservaatteihin suljetut alkuperäisasukkaat haluttiin sulauttaa enemmistökulttuuriin (assimilaatio), minkä johdosta lapset otettiin pieninä pois vanhemmiltaan ja laitettiin sisäoppilaitoksiin.
Siirtolaisten mukanaan tuomat taudit, ruoanpuute sekä sodat valkoisten ja alkuperäisasukkaiden välillä supistivat aiemmin niin suuren väkiluvun miljoonista vain muutamaan sataantuhanteen 1900- lukuun mennessä.
Eurooppalaiset omaksuivat alkuperäiskansoilta metsästykseen ja maatalouteen liittyviä taitoja ja saivat heiltä kasveja joita ryhtyivät viljelemään. Siirtolaiset eivät kuitenkaan ymmärtäneet paikallisten tapoja, kuten luonnon pyhänä pitämistä tai suullisen lupauksen sitovuutta. Heidän käsityksensä maanomistuksesta erosivat kovin toisistaan, ja eurooppalaiset huijasivatkin alkuperäiskansoja maakaupoissa ja pikku hiljaa painostivat heitä pois asuinalueiltaan vaihtamalla maata turhuuksiin. Pohjois-Amerikan itärannikon alkuperäiskansat menettivät 1700- lukuun mennessä asuinalueensa ja tilalle nousi brittisiirtokuntia. Näiden siirtokuntien itsenäistyessä 1776 alkuperäiskansojen asema huononi entisestään, sillä Yhdysvallat laajensivat alueitaan yhä edemmäs villiin länteen ja 1860- ja 1870- luvuilla valkoisten alkuperäisväestöön kohdistama väkivalta muuttui kansanmurhaksi. 1880- luvulla jäljelle jääneet alkuperäisväestön jäsenet siirrettiin reservaatteihin. Reservaatteihin suljetut alkuperäisasukkaat haluttiin sulauttaa enemmistökulttuuriin (assimilaatio), minkä johdosta lapset otettiin pieninä pois vanhemmiltaan ja laitettiin sisäoppilaitoksiin.
Siirtolaisten mukanaan tuomat taudit, ruoanpuute sekä sodat valkoisten ja alkuperäisasukkaiden välillä supistivat aiemmin niin suuren väkiluvun miljoonista vain muutamaan sataantuhanteen 1900- lukuun mennessä.
 |
| http://en.wikipedia.org/wiki/File:Discovery_of_the_Mississippi.jpg (26.3.2014) |
Lähteet:
☆ Linkki 6 Lukion historia, Kulttuurien kohtaaminen, 2011 s. 172-174 (26.3.2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti